Raatihuoneenkatu 73 - Alexandra Enroth

Sandra Enroth vuonna 1930. Kuvassa vasemmalla. Sandra Enroth vuonna 1930. Kuvassa vasemmalla.
Sandran veli Oskar ja tämän vaimo Fanny sekä lapset Ida ja Thure vuonna 1920. Sandran veli Oskar ja tämän vaimo Fanny sekä lapset Ida ja Thure vuonna 1920.
Kaksi verkonkorjaajaa paikkaamassa repeytyneitä verkkoja Kalarannassa. Kaksi verkonkorjaajaa paikkaamassa repeytyneitä verkkoja Kalarannassa.

Maria Alexandra (Sandra) Enroth

Verkonkutoja

(s. 1869 - k. 1942)

Sandra Enroth oli naimaton ja asui mökissä kalastajaveljensä Oskarin talon pihapiirissä. Sandra oli säästänyt rahat mökin rakennukseen itse. Siinä oli kaksi pientä asuntoa, joista toista hän antoi vuokralle lisätienestien saamiseksi. Oskari-veljellä oli vaimo Fanny ja kaksi lasta, Ida ja Thure. Pihapiirissä asusteli myöskin muutama lehmä, lampaita, kanoja ja yksi porsas. Pihalla oli suuri juurikasmaa, muutamia marjapensaita ja omenapuu.

Kaupungin pohjoisosa oli kalastajien ja työläisten asuinaluetta. Sandra ei ollut ainoa, jolla oli vuokralaisia talossaan. Sisämaasta tulleet satamatyöläiset tarvitsivat yösijaa, ja tässä päässä kaupunkia asuneet kaskislaiset puolestaan tarvitsivat kipeästi lisätuloja. Sesonkityöläisille vuokrattiin kaikki liikenevät tilat: pihamökit, saunat ja vinttikammarit.

Nuorena tyttönä Sandra työskenteli Kaskisten ja Ruotsin Sundsvallin välillä liikennöivien laivojen keittiössä. Jo 1870-luvulta alkaen merenkulku alkoi muuttaa luonnettaan ja perustettiin yhä enemmän säännöllisiä laivayhteyksiä. Matkustajien lisäksi laivoihin lastattiin rahtia, kuten kalaa, lehmiä, lihaa, tervaa, voita ja viljaa. Sundsvallin linjalla kulkevien laivojen nimet olivat Carl von Linné, ss. Benvik ja ss. Falken.

Ensimmäisen maailmansodan alettua vuoden 1914 kesällä, Ruotsin yhteys lakkautettiin. Laivat siirtyivät kulkemaan rannikkoa pitkin. Sodan päätyttyä vuonna 1920 rautateiden merkitys oli kasvanut niin suureksi, että jopa rannikon laivaliikenne lopetettiin kannattamattomana.

Sandran täytyi hankkia itselleen uusi ammatti ja niinpä hän ryhtyi verkonkutojaksi Kaskisten kalarantaan. Kalarannassa työskentelevät naiset olivat usein leskiä tai vanhojapiikoja. Työ oli raskasta, eikä siitä saatu leipä ollut leveä. Verkonkutojat tekivät työtään vakavana, piippu suussa. Kalarannan väki huolehti toisistaan minkä taisi. Kalastajat veivät verkkonsa aina ensimmäiseksi sille, jonka juuri tiedettiin olevan kovimmassa rahapulassa.

Naiset heräsivät seitsemän aikaan aamulla ja kutoivat silakkaverkkoja rannassa aina iltakymmeneen asti. Siihen aikaan vanhukset eivät saaneet eläkettä. Siksi kynnelle kykenevät vanhat naiset korjasivat verkkoja tienatakseen muutaman pennin. Talvella verkkoja kudottiin sisällä kotituvassa. Toisinaan verkonkutojat tekivät työnsä kalapalkalla. Naiset vitsailivatkin, että "Tänään syödään perunaa silakan kera, ja huomenna silakkaa perunan kera."

Työläisten yksinkertaisissa kodeissa ei ollut juurikaan huonekaluja. Vaatteet ripustettiin koukkuihin seinälle ja istuttiin keittiön jakkaroilla. Monilla oli leivinuuni, jossa leivottiin kerralla suurempi satsi ohutta reikäleipää keittiön katon rajassa roikkuvaan tankoon kuivumaan. Myös paksumpaa limppua valmistettiin. Se laitettiin kannen alle taikinakaukaloon, jotta se pysyisi pehmeänä pidempään. Seuraavaan kahteen viikkoon ei muilta töiltä leipomaan ehdittäisi.

Talvella kylmien lattioiden peitoksi heitettiin matot. Joskus niitä kudottiin vanhoista verkoista. Mattoja ei pesty kesäisin, vaan likaiset kohdat raaputettiin puhtaaksi pienellä veitsellä. Maalaamaton lattia kuurattiin saippualla ja vedellä. Eteiseen ripoteltiin silputtuja katajanoksia, jotta talo tuoksuisi hyvältä.

Naiset ompelivat vaatteensa itse ja neuloivat sukkansa ja vanttuunsa. Varhaisesta keväästä lähtien lapset kävelivät paljasjaloin, jotta kengät eivät kuluisi.

esite

 

Visit Kaskinen - esite

Avaa esite uuteen ikkunaan.
Klikkaamalla hiiren vasenta painiketta avatussa julkaisussa voit suurentaa tekstiä ja kuvia.

Vauhdilla matkassa -hanke